Takapakkia ja edistysaskeleita

Otsikossa kerrotut takapakki ja edistysaskeleet tapahtuivat molemmat saman illan aikana, nimittäin eilen. Olimme ensin Auran Nuuskujen taippariryhmää edeltävässä “testissä”, jossa määritellään mihin ryhmään kurssilaiset pääsevät (ohjaajia on kaksi). Se ei mennyt lainkaan toivotulla tavalla, ja meno näytti samalta kuin puoli vuotta sitten vasta aloiteltiin taipparitreenejä kunnolla. Alkuun tehtiin lyhyt seuraamiskuvio, mutta Einon katse oli kiinnittynyt dameihin edessä ja kiskoi sinne. Palkka ja houkuttimetkin mentiin kieltämään, joten se oli kyllä erittäin rumaa työskentelyä. Tämän jälkeen sitten kurssin vetäjä Antero Niittymäki pudotti damin viereensä, ja koiran sai lähettää hakemaan. Eino ampaisi damille, nappasi sen empimättä ja ampaisi takaisin luokseni. Tämä on onnistunut jo pitkään, mutta mukana oli tutut ongelmat: damin pureskelu (nyt sitä paukuteltiin oikein urakalla, dami oli aivan rei’itetty), ja damia ei tuoda loppuun asti luokseni vaan se jää vähän matkan päähän. Näin tapahtui molemmilla dameilla, joskin toisen kohdalla vaihdettiin damiin josta ei kuulu paukahdusääntä pureskellessa. Enpä ole tajunnut että dameissa on myös eroa, ja että jatkossa meidän kannattaa keskittyä dameihin, jotka ovat pelkkää kangasta!

Tästä hieman lannistuneena lähdimme Vakka-Suomen Noutajien treeneihin Vehmaalle. Skippaisimme kokonaan tokoilun tällä kertaa, sillä Eino kiihtyy siitä aivan liikaa. Pääsimme tekemään hakuruutua, ja meidän vuoroa varten otin mukaan tuoresiipidamit, jotta Eino joskus oppisi kantamaan oikeaa varista myös. Minulla oli mukana myös osittain sulanut varis, jota treenattiin odotellessamme vuoroamme hakuruutuun. Eino tarttui varikseen, ja lähti variksen perään kun vedin sitä perässäni. Hieman sieltä näkyi, että Eino yritti puraista varista kovemmin, mutta kielsin tästä. En kyllä tiedä tähänkään oikeaa käytäntöä, kehuako koiraa kun se uskaltaa vihdoin ottaa variksen suuhun, vai kieltää kun tämä tekee väärin?

Teimme odotellessa myös hieman tottistelua yksiksemme sänkipellolla, jotta sain Einon kuuntelemaan minua ja työskentelemään yhdessä kanssani sen sijaan, että tämä kaahottaisi menemään. Vein myös pariin otteeseen siipidamin Einolle noudettavaksi, ja sitä kannettiin ihan hyvällä menestyksellä. Teimme myös hieman rally-seuruuta käännöksineen ja koiratanssia varten esineen kiertoa, joka sai Einolle vähän lisää intoa yhdessä tekemiseen. Saimme myös mukavasti etäisyyttä lisättyä esineen kiertoon, kun peruutin aina Einon tullessa luokse, ja tästä kohdasta lähetin tämän uudestaan esineen kiertoon.

Tämä tekeminen yhdessä katosi kuitenkin sillä hetkellä, kun menimme metsään, ja Eino tajusi pääsevänsä noutohommiin. Metsä oli sammaleista ja varvikkoista, paljon haastavampi kuin mitä olemme aiemmin tehneet. Eino ampaisi jälleen reippaasti hakuun, ja näin tämän lähtevän heti todella kauas. Sitten tämä lähti hakualueen oikeaan reunaan, palatakseen hakualueen keskelle. Myöhemmin selvisi, että hakualueen perällä ja oikeassa reunassa olivat siipidamit, joihin Eino joko ei halunnut koskea, tai sitten tämä ei halunnut tuoda niitä minulle. Damit tulivat kuitenkin vauhdikkaasti ja hyvällä työskentelyllä, ja oli oikeasti kiehtovaa seurata Einon liikkumista ja sitä, miten tämä lähti etsimään damia saadessaan vainun. Damit oli hieman piilotettu varpujen ja sammaleen alle, joka vielä lisäsi haastetta. Damit tulivat hyvin luokseni, yksi paukuteltava dami tuli paukutellen, mutta tämä sai kehut siitä huolimatta.

Siipidamit tuottivat enemmän ongelmaa, ja lähdin opastamaan Einoa hakuruudun puoliväliin asti. Lopulta Eino otti siipidamin suuhunsa, mutta lähti kuljettamaan sitä sivusuunnassa poispäin. Heidin, joka oli ollut täyttämässä hakuruutua meille, avustuksella ja minun juostessa poispäin kutsuessa Einoa luokse tämä vihdoin toi toisen siipidameista luokse, ja tähän neljään hakuun lopetimme Einon vuoron. Tässä välissä pidimme pientä taukoa, jonka aikana annoin Einolle hieman sulaneen variksen kannettavaksi. Ja miten hienosti Eino sitä kantoikaan! Eino oli hihnassa, ja sai nostaa sen matkalta suuhunsa. Se otettiin enempiä empimättä ja suu pysyi paikallaan koko kannon ajan! Möllitaippareiksi tuskin saadaan Einoa tuomaan variksia minulle, mutta ainakin kantaminen onnistuu. Tänään kokeillaan täysin sulaneen variksen kanssa samaa.

Möllitaipparit ovat jo lauantaina, ja siitä viikon päästä mennään Paraisten näyttelyyn. Luulin jo, että olin päässyt yli jännittämisestä, mutta kyllä sitä vaan alkoi taas jännittää kun näyttelyiden numerolappu tuli sähköpostiin! Einon naamakalju ei ole vielä kasvanut umpeen, mutta on se sen verran kasvanut ettei kaljua välttämättä edes huomata. Seuraavaan päivitykseen yritän saada jotain kuvia pitkästä aikaa, kädet ovat täynnä dameja ja riistaa nykyään joka metsälenkillä ja Eino vaatii sen verran huomiota noudoissaan, etten ole saanut napsittua kuvia vähään aikaan. 🙂