-
Taipumaton Eino
Viime päivityksestä on todella pitkä aika, en edes muista kaikkea jota tässä välissä on tapahtunut! Paraisten rally-tokokilpailu ei mennyt ihan toivotulla tavalla, ja Eino otti todella paljon häiriötä ympäristöstä ja tilanteesta, eikä tilannetta helpottanut ohjaajan sekoilu. Saatiin kuitenkin myöskin kisaamassa olleelta Katjalta, Turun Murren omistajalta, vinkkejä ja korjausehdotuksia meidän työskentelyyn, joista tulee varmasti olemaan hyötyä jatkossa! Sieltä siis lähdettiin kotiin ilman tulosta, joten katsotaan josko vihdoin saataisiin tulos vajaan viikon päästä järjestettävissä rally-tokokilpailuissa Liedossa! Ympäristö ei kyllä ole todellakaan mikään helpoin, sillä kyseisessä hallissa pyörii samaan aikaan kolmet rally-tokokilpailut (eli koiramäärä tulee olemaan valtava!), joista olemme ilmoittautuneet yksiin. Aloitimme viime tiistaina jälleen rally-tokon vakiryhmässä kun osteopaatti Leena Piira totesi Einon olevan jo hyvässä kunnossa, joten nyt lähdetään hissukseen aloittelemaan aktiivisempaa treenausta!
Taipparitreenien kanssa päästiin jo kurkkaamaan, miltä näyttää kultaisen pilvireunuksen toisella puolen, mutta sieltä romahdettiin takaisin parissa päivässä. Viime viikolla Eino haki hakuruudusta hyvällä draivilla lähes sulia variksia rikkomatta niitä ja tuomalla niitä minun jalkojeni juureen, eli täysin taippareissa vaadittavalla tasolla käytiin jo, mutta sitten alkoikin jälleen suu käymään ja varikset rikottiin hetkessä. Korkein odotuksin ei siis lähdetty eilen taippareihin, Eino kun ei vieläkään suostu koskemaan edes kaniin.
Taippariaamuna siis suunnattiin Kemiönsaareen Mjösundiin puoli yhdeksäksi aamulla, kokeen alkaessa yhdeksältä. Tuomarimme oli Ossi Kähärä. Tuomaripuhuttelun aikana tuomari kävi katsomassa miten koirat käyttäytyvät sosiaalisesti toisia koiria ja ihmisiä kohtaan. Eino pysyi tässä yllättävän rauhallisena eikä edes ollut kovaäänisin vinkuja! Eino oli kyllä ainut haukkuja, kun tämä koki tarpeelliseksi haukkua pelottavalle peräkärrylle jota siirrettiin vähän matkan päässä. Mörköikä tuntuu vain pahenevan tämän kanssa… Olimme aamupäivän ryhmän seitsemäs osallistuja kahdeksasta, joten tiedossa oli paljon odottelua.
Kävin myös katsomassa muutamat suoritukset ja katsastamassa koepaikan. Vesityöalue oli haastava, sillä ranta oli loiva, ruovikkoinen ja lumpeinen. Monet koirat vetivät siis lumpeita uidessaan lokille, ja erään hyvin nopean labradorinnoutajan uintivauhti hidastui selvästi tämän kiskoessa lummemattoa perässään. Hakualue oli hakkuuaukealla, ja tästä näki hyvin mitä taippareissa vaaditaan. Tuomari kävi auttamassa osaa koirakoita hakualueella ja vaikka variksia tiputeltiin ja tuotiin vähän jahkaillen, pääsivät nämä silti seuraavaan osioon eli jäljelle. Tämä valoi hieman toivoa meidän tulevaisuudelle, sillä en pidä kovinkaan todennäköisenä että Eino koskaan oppii täydellisesti tuomaan riistaa minulle, ja sitä taipumuskokeessa ei edes testata.
Meidän vuoromme koitti lopulta kahden tunnin odottelun jälkeen. Eino pysyi yllättävän hyvin kasassa, vaikka tämä selvästi tiesi mitä ollaan menossa tekemään. Ääntä ei lähtenyt juurikaan ja tämä pysyi hyvin kuulolla minulle eikä vain kiskonut joka suuntaan. Kun meidän suoritusvuoromme tuli ja kävelimme kohti vesityöaluetta, ei siitä kuulolla pysymisestä yllättäen enää tullutkaan mitään… Eikä siitä suorituksestakaan oikein sitten tullut mitään. Meidän taipaleemme nimittäin kaatui jo ensimmäiseen noutoon, heitettyyn lokkiin, jonka Eino kävi uiden hakemassa vähän matkaa, mutta sitten tassu tai lokki jäi lumpeeseen, eikä Einon itseluottamus enää riittänyt sen noutoon. Kehotusten kanssa Eino kyllä lähti useasti hakemaan lokkia, mutta kun tämä sai lokin suuhun, päästi tämä siitä heti irti ja ui takaisin rantaan. Varmaan siis joku Einosta kovin inhottava lumme otti kiinni tassuun, ja lokki sai jäädä siihen.
Hetken kehotusten jälkeen Eino myös tajusi veneen vähän matkan päässä, ja tuttu venepelko tuli takaisin. Haukkuen Eino uiskenteli ympyrää ja tuijotteli venettä, kävi lokilla ja sitten taas poistui. Tuomaristamme jäi kyllä todella hyvä kuva, sillä tämä pyysi venettä tulemaan rantaan ja veneilijää silittämään Einoa, jotta koiralle ei jää pelkoa veneestä. Veneilijän sijaan Eino oli kovin kiinnostunut lokeista veneen kyydissä, ja venepelko oli toistaiseksi selätetty. Tuomari yritti myös antaa Einolle mahdollisuuden noutaa lokin maalla, mutta sen Eino kävi vain runttaamassa rikki eikä tehnyt elettäkään noutaakseen sitä. Einoa yritettiin myös kahdesti saada pois vedestä, joista toisella kertaa syynä oli ettei meidän koe enää jatkuisi. Eino oli kuitenkin toista mieltä uimisen suhteen eikä millään poistunut vedestä, joten tuomari kutsui veneilijän takaisin ajamaan Einon rantaan. 😀
Tuomari kertoi myös hyvin pitkästi miksi meidän koe keskeytyi, antoi treenivinkkejä ja lopulta kehotti vielä meitä tulemaan uudestaan kokeilemaan taipumuskoetta. Ja niin me mennäänkin uudestaan, mutta ensi kerralla sitten meillä on toivottavasti hieman parempi pohja treenille kuin nyt! Eino saa nyt tässä välissä kasvaa aikuiseksi ja muodostaa jonkinlaista malttia noutojuttuihin, ennen kuin lähdetään yrittämään uudestaan. Treenit eivät kuitenkaan jää missään nimessä tauolle, tämä syksy on vain osoittanut treenien tärkeyden! Kaksi ja puoli kuukautta sitten, kun aloimme treenaamaan aktiivisesti taippareita varten, Eino vielä juoksenteli ohitseni damia pureskellen, kun nyt damit tulevat jo todella kauniisti luokseni. Varistenkin kanssa käytiin tässä pisteessä, ennen kuin meno jälleen muuttui ja alamäki alkoi. Emme kuitenkaan luovuta, Einolla riittää kuitenkin intoa ja tarmoa sen verran että oikealla koulutuksella tämän saa varmasti taippareista läpi!
Kaiken kaikkiaan päivästä jäi kuitenkin hyvä maku, vaikka oletinkin meidän pääsevän hieman pidemmälle kuin ensimmäiseen lokkinoutoon. Tämä oli kuitenkin todella opettavainen kokemus ja nyt koe itsessään on tuttu, ja ensi kerralla voidaankin mennä sitten läpäisemään se! 😉
-
Tuplakakkoset
Osallistuimme 26.4. järjestettyihin mätsäreihin, match showhun, jotka ovat epäviralliset näyttelyiden kaltaiset kisat. Ne olivat Suomen Mudiyhdistyksen järjestämät ja olivat aivan meidän naapurissa Kupittaan puistossa. Ei siis tehnyt pahaa kävellä paikalle! Mätsäreissä arvostellaan myös ulkonäköä ja liikettä, mutta on hieman silti poikkeava näyttelyihin verrattuna sillä mätsäreissä koirat arvostellaan pareittain. Parista toinen saa punaisen nauhan, ja toinen sinisen. Punaisella nauhalla voittaa kaksintaiston. Lopuksi kaikki punaisten ja sinisten nauhojen saajat kerätään omiin ryhmiinsä, joista valitaan paras punaisista ja paras sinisistä. Ilmoittautuminen alkoi kello 17 ja olimme hieman sen jälkeen paikalla, itse kilpailun alkaessa kello 18. Olimme sopineet Peksun tulevan töistä suoraan mukaan seuraamaan meidän menestystämme sekä ottamaan kuvia, ja 18 aikaan tämä saapuikin.
Olimme kierrelleet Einon kanssa siihen asti ja käyneet hieman harjoittelemassa kauempana tapahtumapaikasta sekä kehän sisällä. Toiset koirat kiinnostivat hieman turhan paljon ja seisomisesta ei meinannut tulla mitään. Lähdimme muutenkin aivan kylmiltään mätsäreihin, sitten tammikuun emme ole harjoitelleet näyttelyihin juuri lainkaan. Oli kuitenkin mukava huomata miten näinkin pienilukuisen rodun kuin tollerin edustajia näkyi Einon lisäksi ainakin viisi! Kun kehämme alkoi, oli heti meidän vuoromme. Olimme olleet ensimmäiset pentu-luokkaan (kaikki alle 1v laskettiin pennuiksi) ilmoittautuneet, joten olimme heti ensimmäisessä parissa.
Seisottamisesta ei heti alkuun meinannut tulla mitään, sillä Eino olisi halunnut kurkkia olkansa taakse takana olevaa collieta. Turun näyttelyissä olimme jonon viimeiset jolloin ei ollut ketään takanamme, ja sen jälkeen emme olekaan olleet vastaavassa tapahtumassa. Juokseminen meni kuitenkin aivan mahtavasti, teimme kaksi kierrosta jossa Eino juoksi ja esitteli liikkeitään upeasti. Kuvistakin näkee, että juoksu ainakin luonnistuu meiltä! Sitten näyttelyiden on myös tapahtunut jonkinlaista kypsymistä, sillä jokin kuukausi sitten tuomaria väistänyt poika antoi tällä kertaa katsoa hampaat ja koskea itseensä! Kuvista näkee, että missään tapauksessa arka Eino ei ole kiipeillessään tuomareiden syliin, tämä ei vain ole vieraiden kanssa heti niin sinut antaakseen koskea. Tämä oli kuitenkin aivan mahtava huomata, että tuomarimme sai katsoa hampaatkin ilman ongelmaa. Toistimme sen myös pari kertaa kun kerroin että hampaiden katsominen on ollut ongelma.
Kun toinenkin koira oli arvosteltu, me saimme sinisen nauhan ja toinen koira punaisen. Kuulemma olisi voinut mennä ihan miten vain sillä Einolla oli paremmat liikkeet, mutta koska tämä ei ollut pysynyt yhtä hyvin paikallaan oli tämä tuomarin päätös. Tämä oli hyvä päätös, sillä parimme oli kyllä ollut selkeästi parempi esiintymään, jota mätsäreissä arvostellaan enemmän kuin rodunomaisuutta. Menimme siis odottelemaan sinisten kehää kauemmas.
Kuusi paria myöhemmin oli jälleen meidän vuoromme, ja pääsimme kilpailemaan kuutta muuta koiraa vastaan sinisten kehään. Olimme jonon ensimmäiset, ja en tiedä olinko rennompi vai mitä tapahtui, sillä Eino pysyi hyvin paikallaan eikä hötkyillyt lainkaan. Juostiin kaikki ympyrää, joka meni jälleen hyvin. Tuomarimme laittoi meidät myös juoksemaan pareittain edestakaisin, ja meillä oli parina ehkä neljän kuukauden ikäinen pieni tollerityttö. Me olimme siis huomattavasti nopeampia pennun keskittyessä lähinnä hyökkäämään hihnaan kiinni. Kun kaikki olivat juosseet, tuomari alkoi jakaa porukkaa osoittaen osalle “te”, muun muassa meille. En ollut varma pitikö lähteä vai jäädä, mutta kun hieman odotti selvisi että pääsimme top 4 ryhmään!
Jälleen juostiin, jolloin tuomari määräsi kolmannelle ja neljännelle sijalle koirat. Olimme top 2 porukassa (vastassa jälleen collie) ja tuomari pyysi meitä juoksemaan vielä kierroksen että voi päättää kumpi voittaa. Ja sitten en tiedä mitä tapahtui. Voi olla että minua alkoi jännittää liikaa ja Eino reagoi siihen, sillä sitten koirani ei enää pysynyt lainkaan paikallaan vaan kiemurteli, ja juostessa pomppasi minua vasten! Ja Eino ei ole koskaan ennen tehnyt edes niin, missään tilanteessa. Me olimme siis selkeitä kakkosia, aivan oikeutetusti. Mutta kaiken kaikkiaan meillä meni mahtavasti, toinen sija ei todellakaan ollut huono! Olen jo löytänyt kahdet muutkin mätsärit jotka ovat samassa paikassa, silloin toivottavasti esiintyminen tulee olemaan läpi koko kilpailun samaa kuin sinisten kehän alussa.
Kävimme vielä ottamassa poseerauskuvat puistossa pokaalin ja ruusukkeen kanssa, ja pakko sanoa, että on se vaan komea poika <3
Hyvät uutiset eivät kuitenkaan lopu tähän vielä, sillä saavutimme eilen illalla läpimurron Einon noudon kanssa. Se vaati vain pari pientä kieltoa, ilman huutoa ja suuttumista vaan neutraalit “äp, ei, hm” riittivät. Se riitti siihen, että Eino nosti katseensa damista ja huomasi avonaisen käteni. Nopean “keskustelun” jälkeen, jossa laitoin käteni kiinni kun Eino tiputti damin ja avasin kun tämä otti sen jälleen suuhunsa, Eino tiputti damin käteeni!!
Ylenpalttisten kehujen jälkeen otin damin selkäni takaa ja laitoin maahan. Nyt Eino tajusi paljon nopeammin homman juonen ja jälleen antoi damin suoraan käteeni! Teimme näin useamman kerran, ja viimeiseksi tein “hakuruudun” sisälle kahden damin kanssa. Eino toi molemmat vauhdikkaasti ja hieman heitellen (valmiita emme todellakaan siis ole, vaikka huimaa edistystä on tapahtunut) minulle käteen, ja sain lähetettyä tämän uudestaan hakemaan toista damia joka myös palautui käteen. Olen ihan käsittämättömän ylpeä tuosta pienestä pojasta, sillä saimme nyt palaset loksahtamaan paikalleen ja nyt vain täytyy tehdä paljon toistoja eri paikoissa (eikä vain sisätiloissa) jotta tämä erittäin toivottu käytös pysyy yllä.
-
Näppärä noutaja!
Vaikka olemme olleet nyt jo jonkin aikaa sairaslomalla, kaikki aktiviteetti ei suinkaan ole lopetettu. Ilmoittauduimme jokin aika sitten taipumuskoe-kurssille, jossa olemme nyt olleet kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla emme oikein saaneet mitään irti siitä, sillä kahden tunnin aikana teimme vain yhden noudon ja lopun aikaa odottelimme tai seuruutimme koiriamme. Einolle kun seuruutus ja istuttaminen ei tällä hetkellä ole hyväksi, teimme sen meidän tahtiimme ja rajoitustemme mukaan. Viime kerta oli kuitenkin erilainen, sillä seuruutuksen ja ryhmässä työskentelyn lisäksi teimme hakuruutua.
Hakuruutu on nimi yksi neljästä taippareissa esiintyvälle osiolle. Siinä viisi varista (tai muuta riistaa) viedään alueelle niin, että kauin on vähintään 50 metrin päässä. Koira ei saa nähdä mihin varikset viedään. Lopuksi heitetään yksi varis niin, että koira näkee variksen mutta ei välttämättä mihin se putoaa. Koiran tulisi toimia viettiensä varassa, etsiä aktiivisesti riistaa ja sen löytäessään tuoda se ohjaajalle. Kaikkia kuutta varista ei välttämättä tarvitse tuoda takaisin, vaan tuomari voi todeta jo aiemmin koiran omaavan riittävästi viettejä ja taipumusta suorittaakseen sen osa-alueen hyväksytysti.
Olen itse ollut mukana taippareissa seuraamassa hakuruutua, sekä tekemässä Einon puoliveljelle Milolle hakuruutua, mutta Einolle tämä oli aivan ensimmäinen kerta, kun se pääsee tekemään tällä tavalla itsenäisesti noutotyötä. Meidän noudettavat olivat kylläkin dameja, ja noutoetäisyys aivan maksimissaan 20 metriä. Olimme ryhmämme viimeisiä, jolloin olimme odotelleet jo 1,5 tuntia muiden suoritusten ajan. Eino oli siis jo siinä kohtaa väsynyt, ja ajattelin sen vaikuttavan ainakin jotenkin. Veikkasin että vieraat damit saavat ainakin jäädä metsään, sillä Eino kieltäytyi ottamasta vierasta damia suuhunsa pari viikkoa sitten. ”Hyi, siihenhän on koskenut joku muukin!”
Kun odottelun jälkeen oli meidän vuoromme, lähti kouluttajamme kävelemään metsään tiputtaen kaksi damia sinne Einon nähdessä mihin ne putosivat. Annoin sitten meidän oman damin (johon Eino ainakin suostuu koskemaan) heitettäväksi. Kun se oli heitetty, kouluttajamme tuli vielä kertaamaan mitä tehdään. Olemme yleensä tehneet noudot heti, kun Einolla vielä riittää mielenkiinto damien olinpaikkaan ja tämä saattaa muistaa mikä tehtävän nimi on. Huolestuin siis hieman, että tyssääkö tämä suoraan siihen, että meidän piti jäädä kuuntelemaan ohjeita…
Huoleen ei kuitenkaan ollut syytä, sillä kun olimme saaneet ohjeet ja päästin Einon noutamaan ensimmäisen damin, tämä ampaisi täyttä vauhtia damille, ja vielä takaisin! Luopumisessa meillä oli ongelmia eikä mikään dami tullut taipparien vaatimusten mukaisesti metrin etäisyydelle (saati käteen), mutta ensimmäisen damin sain huijattua Einolta heittämällä lihapullan eri suuntaan. Pienen sähellyksen jälkeen lähetin Einon seuraavalle damille, ja hetken aikaa Einon piti miettiä ennen kuin tajusi homman jujun ja ampaisi damille. Luopuminen hoidettiin jälleen hieman luovuutta käyttäen, mutta ihan onnistuneesti.
Eino haki yhteensä neljä damia, kaikki yhtä innokkaasti ampaisten ja pomppien mättäiden yli. Väsymys ei näkynyt lainkaan koirassa, ja kun tehtävä tajuttiin etsi Eino ainoastaan dameja keskittymättä muihin hajuihin. Treenasimme Paimalassa yleisen koiranulkoilutus-reitin varrella, joten kiinnostavampia hajuja varmasti löytyi! Saimme myös hyvän neuvon kouluttajalta damista luopumiseen. Koska Einolle damit ovat parhaita ikinä, saa Eino nyt eri damin kuin sen jota tämä noutaa palkaksi. Saimme lainata yhden damin kouluttajalta tätä varten, että voimme kokeilla kotona, toimiiko tällainen lähestymistapa Einolle. Ja yhden kokeilun perusteella toimii!
Teimme eilen illalla yhden noudon, jossa vein lainatun damin jemmaan ja lähetin Einon noutamaan sen. Kun Eino näki minulla toisen damin, tämä jätti hakemansa noin kolmen metrin päähän minusta tiputtaen sen heti suustaan. Laitoin kuitenkin damin nopeasti selkäni taakse poistaen palkan mahdollisuuden, jolloin Eino kääntyi heti ottamaan haettavan damin. Otin palkka-damin selkäni takaa, ja me saimme aikaan palautuksen suoraan käteen! Eino taisi pudottaa damin vahingossa käteeni sillä katse oli liimautunut toiseen damiin, mutta lasketaan joka tapauksessa onnistuneeksi noudoksi!
Koska tästä tuli niin pitkä teksti, laitan tähän nyt hieman vanhempia kuvia viime kesältä, seuraavaan kirjoitukseen tulee sitten hieman ajankohtaisemmat kuvat. 🙂