Gradu on vienyt viimeisetkin voiman rippeeni viime aikoina, niin päivittely on jäänyt tässä välissä kokonaan väliin. Heinäkuu ei ole kuitenkaan ollut mitenkään erikoinen, hilsepunkki ei ollutkaan hilsepunkki, ja diagnoosina iho-ongelmille on tällä hetkellä rasvainen ihotulehdus. Se kun ei kuitenkaan ole sairaus vaan oire, niin tätä poissulkua pitää vielä harrastaa.. Kilpirauhasen vajaatoiminta ja addinsonintauti on jo poissuljettu, mutta vielä on muutamat jäljellä. Annan Einon ihon nyt kuitenkin hetken vain olla ja yritän olla katsomatta sitä äitini ohjeiden mukaan, vaikka mieli tekisi kurkkailla aina välillä miten hilseily etenee, vai meneekö pois… 😀 Sen enempää ei oikeastaan kuulu, ollaan taas aloitettu treenit, ja yritän löytää motivaatiota lähteä rakentamaan HTM VOI ja FS AVO luokkiin vaadittavia taitoja. HTM VOI on vielä hyyvin kaukana siitä suunnittelemastani koreosta, mutta eiköhän saada jotain laastaroitua versiota aikaiseksi syyskuun kisoihin. 😀 Tässä postauksessa on kuitenkin nyt keskitytty kolmen viikon takaiseen tapahtumaan, josta edelleen on päällimmäisenä fiiliksenä ylpeys. <3

Novascotiannoutajat ry järjestivät viime lauantaina epäviralliset taipumuskokeet, ja oli kyllä erittäin antoisa päivä! Toivottavasti näitä järjestetään useamminkin, sillä vaikka päivä olikin oikeasti yhtä positiivista yllätystä, ei me olla vielä pitkään aikaan pääsemässä taipumuskokeista oikeasti läpi. 😀 Päivä alkoi klo 8:30 ilmoittautumisella, ja samalla vähän kävelytin Einoa ja yritin saada tätä vähän purettua. Olin ottanut mukaani variksen ja meidän spesiaalin sukkakanin. Sukkakani olisi meidän kani jäljellä, sillä tiesin sen olevan turhaa edes yrittää kokeilla sitä, että Eino lähtisi tuomaan kania jäljen päästä. Variksen kanssa sitten taas teimme yhden lyhyen noudon lämmittelyksi, ja jotta Eino saa variksen maun suuhun (vähän ehkä ällöä..), ja saattaisi jopa tuoda hakuruudusta jotain. Odotukset hakuruudulle olivat kuitenkin todella matalat, tyyliin jos sieltä yksikin tulee, niin se jätetään siihen ja juhlitaan yötä myöten sitä saavutusta. Toisaalta, Eino toi sen meidän lämmittelyvariksen, ja olin jo siinä kohtaa valmis menemään kotiin aivan todella tyytyväisenä. Siinä kohtaa kun oltiin jo nähty ja ohitettu monet koirat, ja juuri ennen kuin lähetin Einon noutoon, oli mennyt ohi autoa ja koiraa.

Tulimme toiseksi viimeisenä ensimmäiseen osioon, eli sosiaalisen käyttäytymisen osuuteen. Siinä kohtaa ei oikein ollut enää tilaa ympyrässä, ja Eino paineistui aika paljon siitä, että joutui menemään kahden koiran väliin ahtaalle. Etenkin, kun toisella puolella oli narttu. Ruokin siis Einoa aika ahkeraan lihapullilla siellä laidalla, meidät erottaa hyvin siitä, että oltiin ainoat kyykyssä. 😀 Mutta Eino pysyi kasassa, vähän välillä rempoillen ja huutaen, mutta pääasiassa pysyi kasassa ja pystyi syömään lihapullia. Sosiaalinen käytös saatiin siis läpi. Olimme ensimmäisenä vuorossa (niin ihanaa!), joten pääsimme heti tekemään. Eino kiskoi aivan tajuttomalla draivilla kohti venepaikkaa, ja oli ihan todella korkeassa vireessä. Ei mitenkään siis optimaalinen tähän tehtävään… Tuomarina meillä oli Päivi Vikberg.

Toisena oli siis vuorossa vesityö, jossa ensin heitetään lokki veteen, ja seuraava heitetään veneestä. Einolla kun on ollut ongelmaa veneen kanssa, niin pyysin, että vene lähtisi veteen niin, että Eino näkee veneen menevän veteen rannalta. Eino kävi sitten nopeasti ihmettelemässä venettä, ja sitten vene sai lähteä paikalleen Einon huutojen saattelemana. Lokki heitettiin, ja päästin Einon hakuun. Ja sitten tuo reppana ei uskaltanut mennä veteen. 😀 Rannasta oli “pudotus” veteen noin 20min, mutta vesi oli siitä kohtaa niin tummaa pohjan noustessa pintaan, ettei Eino nähnyt, ettei pudotus ole syvä. Lopulta kannustusten saattelemana ja Einon huutokiljuessa ja komentaessa rantaa tämä uskalsi mennä veteen, ja sitten lähti uimaan reippaasti kohti lokkia. Lokkia Eino kävi tuomassa vähän matkaa takaisin, mutta jätti sen sitten matkan varrelle, vähän liian kauas. Lokki uiskenteli sitten kuitenkin itsekseen rantaan niin, että sain napattua siitä kiinni. Ei ihan hyväksytty suoritus. 😀 Sitten kun saatiin Eino pois vedestä, otin tämän kiinni, ja seuraavana olisi laukaus ja veneestä heitetty lokki.

Laukaukseen Eino ei sanonut mitään, yritin saada Einoa katsomaan ampujaa ettei tämä pelästyisi yhtäkkistä ääntä, mutta tällä oli katse veneen heittäjässä lokki kädessä. Eipä se laukaus kuitenkaan mitään reaktiota aiheuttanut. Lokki heitettiin veteen, ja päästin Einon hakemaan sen. Nyt veteen mentiin ihan ilman ongelmaa, oli vain se alkujännä rannan kanssa. 🙂 Lokille Eino ui täysin suoraviivaisesti, nappasi lokin suuhunsa ja lähti tuomaan sitä takaisin! <3 Niin huippu noutaja, ei olla edes lokkia treenattu sitten viime syksyn! Venekään ei jännittänyt yhtään. Lokki tuli hienolla nouto-otteella aina parin metrin päähän asti rannasta, siinä on nyt joku juttu ettei Eino tuo sen lähemmäs. Siinä kohtaa eivät edes tassut ottaneet vielä pohjaan kiinni. Nyt lokki jäi myös niin kauas, etten saanut sitä itse otettua. Siinä kun sitten yritin saada Einoa pois vedestä naureskellen tuomarille, että “koira täysin ohjaajan hallinnassa“, Eino yhtäkkiä päättikin tuoda lokin rantaan! Eli tästä osuudesta ei mitään läpipääsyä olisi tullut, mutta koska kaikki saa jatkaa jokaiselle osa-alueelle, oli meillä seuraavaksi vuorossa hakuruutu.

Hakuruudussa oli ensin laukaus ja heittovaris. Laukaus meni jälleen ongelmitta, mutta heitettyä varista Eino huusi aikansa. Ja se aika oli aika pitkä. 😀 Mutta siinä sitten odoteltiin, että Eino saa kerättyä itsensä. Ja sitten hitaasti Eino alkoi hiljetä, ja kun ääni oli enää vähäistä, aloin silitellä Einoa rauhoittavasti. Lopulta Eino hiljeni lähes kokonaan silittelyiden ja hiljaisen höpöttelyni myötä, ja lopulta kuiskasin samalla hiljaisella sanalla “hae”. Ja sinne Eino ampaisi heti täyttä vauhtia heittovarikselle, ja jäi ihmettelemään sitä. Kutsuista huolimatta Eino ei lähtenyt tuomaan varista minulle, mutta tuli luokseni tyhjin suin. En muista oliko se jo ensimmäisellä vai toisella lähetyksellä, mutta heittovariksen Eino kävi rikkomassa. Se käytiin ottamassa pois tuomarin kysyessä, että saattaisiko se auttaa. Lähetin Einon vielä pari kolme kertaa hakuruutuun, mutta Eino ei lähtenyt tuomaan sieltä variksia. Päätin sitten siinä kohtaa, että meidän hakuruutu loppuu tähän, eikä enää jatketa sen parissa. Eino kyllä tiesi mitä kuuluu tehdä, mutta varikset eivät lähteneet nousemaan niin tuntui turhalta jatkaa. Tietty siinä alkaa myös kaiken muun törttöilyn todennäköisyys kasvamaan, esimerkiksi merkkailu, niin lopetettiin kun oltiin vielä voiton puolella ja Eino jaksoi tehdä hakutyötä. Reippaasti tämä juoksikin metsikössä, itseasiassa juuri sen kokoisella alueella millä ollaan hakuruutuja treenailtukin. Paperissa lukee, että Eino irtoaa kohtalaisen kauas, joten tätä voisi vielä vähän työstää. 🙂

Einolla ei kuitenkaan ollut mitään kiinnostusta yleisöä tai ihan lähellä olevaa vettä kohtaan, joka oli todella positiivista! Eino tuli myös luokse joka kerta kun tämän kutsuin, eli vesityöstä nähty huono luoksetulo ei onneksi jatkunut lopun aikaa enää. Ja vaikka hakuruutu ei onnistunut, niin siitä jäi silti tosi hyvä mieli. Eino yritti, mutta ei osannut tehtävää tarpeeksi hyvin, jotta olisi tässä tilanteessa pystynyt toimimaan. Tuntuu suorastaan siltä, että oma asenne olisi kokenut jonkun boostin, kun osaan keskittyä positiivisiin asioihin negatiivisten sijaan! Huh! 😀 Seuraavaksi sitten vein Einon autoon, viritin meidän halvan avaruuspeiton auton päälle ja palasin takaisin hakualueelle seuraamaan muiden koirakoiden työskentelyä. Ja oli kyllä ihana ja ilo nähdä hienosti työskenteleviä tollereita!

Ennen kanijälkeä otin Einon kävelemään ja lämmittelemään, ja tehtiin jonkin verran vasemman ja oikean puolen seuruita. Ja miten hienosti Eino pystyikään tekemään ihan todella epäreilussa häiriössä töitä! Siinä oli siis vettä ihan kymmenen metrin päässä, eikä Eino hinkunut sinne. Olin aivan fiiliksissä tästä, vielä kun ohitukset menivät kivasti ja Eino pystyi luopumaan koirista, olin niin mielettömän ylpeä Einosta. Siitä sitten lähdettiin odottelemaan kanijälkeä. Annoin meidän sukkakanin jäljen tekijälle, ja se olikin siinä päivän mittaan sulanut aivan täysin. Vähän siis tuli jänniteltyä miten se kani sieltä oikein tulee, sulana se kun on ollut erityisen vaikea Einolle… Lopulta päästiin meidän lähetyspaikalle, ja annoin Einolle luvan lähteä. Sössin kuitenkin niin lahjakkaasti kaksi lähtöä, että ihmettelen suuresti, miten Eino siitä vielä lähti kolmannella kerralla onnistuneesti kanille… 😀 Jäi siis hihnaa kiinni koiraan ja piipautin lelua lähdössä, tuli sitten siinä todettua mille puolelle ne lelut kannattaa oikein laittaa siinä damiliivissä…

Noh, ohjaajan armottomasta sössimisestä huolimatta Eino lähti kanille vauhdilla, mutta ei lähtenyt tuomaan sitä takaisin. Itse en siis nähnyt mitään pöheikön takia, mutta tilannetta seuraava tuomari ja avustajat näkivät tämän tilanteen. Kutsuin Einon luokse, ja lähetin uudestaan. Tällöin Eino jäi ihmettelemään kanille ja nuolestekemaan, mutta ei vieläkään nostanut sitä. Heti, kun kauimmainen avustaja lähti kävelemään kohti kania, Eino kävi nappaamassa kanin itselleen ja palauttamaan minulle. Kani jäi kuitenkin matkan varrelle. Nyt meidän tuomari lähti kohti Einoa ja kania, ja sieltä sitten Eino tuli ulos metsästä näkyviini kanin kanssa! Hieman kaipasi painetta vierailta nostaakseen kanin, mutta tämä osio olisi taippareissa mennyt läpi tällä suorituksella! Toki parannettavaa on paljon, jäljen tulisi olla vielä parikymmentä metriä pidempi ja kanin pitäisi olla iso eikä kääritty sukkien sisään, mutta Eino oli silti hirveän taitava, ja sai sen mukaiset palkatkin. <3